Raili Venetvaara
opettelemassa elämään yhä kevyemmin
matkavarustein

Mutta Jabes oli suuremmassa arvossa pidetty kuin hänen veljensä, ja hänen äitinsä oli antanut hänelle nimen Jabes sanoen: ”Olen synnyttänyt hänet kipuja kärsien.” Ja Jabes huusi Israelin Jumalaa sanoen: ”Jospa sinä siunaisit minua runsaasti ja laajentaisit alueeni! Jospa kätesi olisi minun kanssani ja sinä varjelisit minua pahasta, niin ettei minun tarvitsisi kärsiä kipuja!” Ja Jumala antoi hänen pyyntönsä toteutua. (1.Aikakirja 4:9-10)

Jabes eli todennäköisesti tuomarien aikaan eteläisessä Israelissa Kanaanin valloituksen jälkeen. Hän syntyi Juudan heimoon, ja hänestä tuli lopulta huomattava heimopäällikkö. Hänen elämäntarinansa alkaa kuitenkin todellisuudessa hänen nimestään: Hänen äitinsä oli antanut hänelle nimen Jabes sanoen: ”Olen synnyttänyt hänet kipuja kärsien.” Hebrean kielessä sana Jabes merkitsee kipua. Kirjaimellisesti sana saattaisi tarkoittaa: ”Hän aiheuttaa tai on aiheuttava kipua.” Jabesin nimeen liittyvä kaikkein raskain taakka oli kuitenkin se, miten se määritti hänen tulevaisuuttaan. Raamatun aikaan nimi ymmärrettiin usein toiveena tai profetiana lapsen tulevaisuudesta. (Bruce Wilkinson: Jabesin rukous)

Siunaaminen tarkoittaa raamatullisessa merkityksessään sitä, että pyydämme yliluonnollista suosionosoitusta. Kun pyydämme Jumalaa siunaamaan, emme pyydä lisää sitä, minkä saamme itsekin aikaan. Kun rukoilemme alueen laajentumista, pyydämme ihmettä. Ihme on Jumalan asioihin puuttumista, jotta tapahtuisi jotakin sellaista, mitä ei tavallisesti tapahdu. Juuri tätä Jabes tarvitsi voidakseen nousta nimensä yläpuolelle ja saadakseen olosuhteensa muuttumaan. (Bruce Wilkinson: Jabesin rukous)

Riippumatta siitä, millainen Jabesin lapsuus oli ollut, hän nousi arvostetuksi henkilöksi omassa yhteisössään. Jabesin lyhyt elämänkerta on myönteinen kuvaus Jabesin kyvystä nousta omasta nimestä kumpuavan ennusteen yläpuolelle. Jabesin rukous on haavoittuneen ihmisen avunpyyntö, joka samalla sisältää voimakkaan odotuksen paremmasta tulevaisuudesta. Hän ei halunnut menneisyytensä määrittävän tulevaisuuttaan.

Wilkinsonin tulkinta Jabesin elämästä on mielenkiintoinen. On jo tarpeeksi vaikeaa nousta jonkun tilanteen yläpuolelle siinä mielessä, että ei lähde omien tunteidensa mukaiseen toimintaan silloin, kun ne johtavat suuntaan, jota ei voi itse hyväksyä. Vielä vaikeampaa on toimia vastoin sitä ajattelumallia, johon on lapsuudesta asti kasvanut ja jota oma yhteisö tukee. Jabes ei kuitenkaan lähtenyt etsimään syyllistä omaan ahdistukseensa ja alkanut taistelemaan yhteisön ajattelumallia vastaan. Sen sijaan hän päätti luottaa Jumalan hyvyyteen ja pyysi Jumalaa siunaamaan häntä runsaasti tavalla, jota hän ei voinut silloin itsekään tietää. Hän jätti avoimeksi sen, miten Jumalan pitäisi tilanteessa toimia. Jabes ei vain enää halunnut tuntea kipua.

Jabes oli tuskin minkäänlaisessa vaarassa omassa yhteisössään. Hänen elämäänsä kuitenkin seurattiin kuin itseään toteuttavaa profetiaa, ja sitä Jabes ei halunnut. Kun hän pyysi Jumalalta alueensa laajentamista, hän halusi rakentaa tulevaisuutensa suoraan menneisyytensä jatkeeksi, ei hylätä menneisyyttään. Jotta tämä olisi mahdollista, hän pyysi jotain lisää; sitä, että hänen ei enää tarvitsisi kärsiä lapsuuden kokemustensa takia.

En tiedä, ovatko nämä minun ajatukseni lähellekään Jabesin todellisia ajatuksia. Jabesin elämäntarina kuitenkin osoittaa, että kipukohdat ihmisen elämässä eivät ole muuttuneet kolmen tuhannen vuoden aikana. Edelleenkin ihmisen suurin tarve on tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi omana itsenään, ja pahin pelko on tulla tuomituksi ja hylätyksi.

Mitä Jabesin elämästä voisi oppia? Ainakin sen, että muutos on aina mahdollista ja apua kannattaa pyytää, kun sitä tarvitsee. Vähäisemmätkin tapahtumat omassa elämässäni kuin Jabesin ovat aiheuttaneet itselleni kärsimystä. Olen kuitenkin huomannut, että suurin osa omasta kärsimyksestäni on ihan omaa tuotantoa; ajattelu karkaa helposti kielteisiin asioihin ja alkaa toistamaan samaa kaavaa aivan kuin katsoisi samaa synkkämielistä elokuvaa uusintana kerta toisensa jälkeen, vaikka ei haluaisi.

Miten tämän elokuvan katselun voi keskeyttää? Helpoiten se käy niin, ettei ylipäätään ala sitä katselemaankaan. Tavat muuttuvat tottumuksiksi, tottumukset asenteiksi ja asenteet teoiksi. Jos puhun pahaa muista - tai vaikka itsestänikin, niin totun siihen, ja mieleni vaatii jonkin mehevän juorun toisista tai aiheen mollata ja syyllistää toisia tai itseäni, jotta päivä tuntuisi todelliselta. Tässä vaiheessa elokuvan katselu on jo täydessä vauhdissa ja kaukosäädin liian kaukana yltääkseni siihen.

Jotta voin välttää tämän, tarvitsen itsetuntemusta. Kun pysähdyn tarkastelemaan omia ajatuksiani ja tunteitani ja miettimään sitä, miksi toimin niin kuin toimin, minusta tuntuu todennäköisesti pahalta. Viha, katkeruus, kateus ja muut kielteiset tunteet ovat möykkyjä sisälläni. Mutta jo se, että pystyn pysähtymään ja katselemaan näitä ajatuksia ja tunteita, on iso askel parempaan. Ehkä Jabesillakin oli joku sukulainen, joka oli hänen turvaverkkonsa lapsuudessa, ja jolle hän pystyi kertomaan huoliaan ja jolta pyytämään tarvittaessa apua. Sen lisäksi Jabeskin on harjoittanut itsetutkiskelua - siitä kertoo hänen rukouksensa sisältö - ja se on varmasti yksi syy siihen, että hän sai arvovaltaa yhteisössään ja nousi lopulta heimopäälliköksi.

Ystävät ovat olleet kullanarvoisia silloin, kun itselläni on ollut vaikeaa. On hieno tunne, kun toinen kuuntelee ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen tuomitsematta ajatuksiani ja tunteitani. Aina ei kuitenkaan halua tai voi pyytää apua ystäviltä, ja silloin kannattaa hankkia apua muualta alan asiantuntijoilta. Jumalan puoleen voi kääntyä aina, ja niin kannattaakin tehdä, olipa aihe millainen ja kuinka pieni tai suuri tahansa.

Kun puhutaan ihmeistä - sitähän Jabeskin pyysi, on syytä huomata, että Jumala ei tee koskaan ihmeitä ymmärryksemme vastaisesti, mutta yli ymmärryksemme ihmeitä voi kyllä tapahtua. Jos juoruilen muista tai mollaan itseäni, takuuvarma seuraus on, että tunnen pahaa oloa muodossa tai toisessa eikä ihmekään voi minua siitä pelastaa. Mutta jos haluan lopettaa tällaisen toiminnan ja jätän asian Jumalan käsiin, voin rentoutua ja luottaa siihen, että saan apua. On myös hieno tunne, kun lopulta voin päästää irti ja todeta: ”Tämä on nyt minun osaltani tässä; enempää en voi, jaksa, kykene enkä haluakaan yrittää ratkaista tätä asiaa.” Omalle vastuulleni jää sen jälkeen se, etten istu katselemaan elokuvan tuhannetta uusintakertaa, vaan keksin itselleni parempaa tekemistä. ”

Ja Jumala antoi hänen pyyntönsä toteutua.” Toivon, että Jumala siunaa sinua ja minua - ja siunaa meitä runsaasti - niin, että voimme kumpikin todeta omalla kohdallamme: ”Ja Jumala antoi minun pyyntöni toteutua.”