Herra sanoi: ”Mene seisomaan vuorelle Herran eteen.” Silloin Herra kulki ohitse, ja Herran edellä kävi voimakas tuuli, raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot. Mutta Herra ei ollut tuulessa. Tuulen jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tuli, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljainen, kuiskaava ääni. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja asettui luolan suulle. Silloin hän kuuli äänen, joka sanoi:” Mitä sinä täällä teet, Elia?”
Kun nuorena kuulin tästä Raamatun kohdasta tehdyn laulun, niin Elia istumassa luolan suulla ja kuuntelemassa hiljaista ääntä syöpyi lähtemättömästi mieleeni. Tämä kohta on tietysti helpompi ymmärtää, kun tietää mitä aikaisemmin Elian elämässä on tapahtunut. Oleellista tässä on kuitenkin se, että Jumala ei puhunut voimakkaiden, äänekkäiden ja pelottavienkin tapahtumien kautta vaan hiljaa ja kuiskaten. Kontrasti edeltäviin tapahtumiin oli täydellinen.
Hiljaisuus voi olla lumoavaa ja avata oven kokonaan uudenlaiseen maailmaan ja todellisuuteen. Jumala puhuu minulle usein hiljaisuudessa, koska silloin voin keskittyä kuuntelemaan Häntä. Jumalan puheen erottaa oman mielen tuotoksista se, että vaikeinakin hetkinä se on levollista, rakkaudellista ja herättää toivoa ja luottamusta.
Ihmismielen halu ja kyky käyttää Jumalaa omien tavoitteiden saavuttamiseksi on ja on varsinkin aikaisempina vuosina ollut yleistä. Tosin nykyisin yleisempää on, että Jumala pudotetaan välistä pois ja vihaa, häpeää ja ilkeämielisiä puheita heitetään toisten kannettaviksi ihan omissa nimissä.
Hiljaisuus ei ole puhumattomuutta. Hiljaisuus voi vahingoittaa minua silloin, kun olen hiljaa, vaikka minun pitäisi puhua. ”Lapset saavat näkyä, mutta ei kuulua” kertoo hyvin siitä millaisessa kulttuurissa edeltävät sukupolvet ovat eläneet. Nykyisin voin periaatteessa puhua mistä tahansa, mutta ongelma on siinä, etten välttämättä tiedä mistä minun pitäisi puhua. Menneiden sukupolvien taakkasiirtymä on kuin reppu, jota kannan selässäni, kunnes otan sen pois, avaan sen ja käsittelen siinä olevat asiat. Sitten se ei enää siirry tulevien sukupolvien kannettavaksi.
Joku voi ajatella, että tämä on ongelmien näkemistä sielläkin missä niitä ei ole. Olen eri mieltä. Jokaisella sukupolvella on riittävästi haasteita nykypäivän elämässäkin. Lisäksi on muistettava kehon ja mielen välinen saumaton yhteys. Vaikka mieli jaksaisi reppua kantaakin, keho ei välttämättä jaksa.
Hyvää tässä on se, että ymmärrys kehon ja mielen välisestä yhteydestä sekä menneisyyden vaikutuksesta nykypäivään lisääntyy koko ajan. Eikä ainoastaan ymmärrys vaan myös keinot parantaa tilannetta.
Kirjoitan tätä kauniina kesäpäivänä puutarhassa puun varjossa, kun juhannusruusut ovat kauneimmillaan. Niistä tulee mieleen oman mummolan piha, jossa juhannusruusujen tuoksu oli huumaava. Se oli lapsuutta onnellisimmillaan; lämpöä, ampiaisten surinaa kukissa, perhosten jäljessä juoksemista pitkin niittyjä. Se oli hyvää tekevää, kesän autereista hiljaisuutta.
”Mitä sinä täällä teet, Elia?” Jumala teki Elialle tämän kysymyksen, vaikka Hän hyvin tiesi, miksi Elia oli siellä, missä oli. Ja Elia vastasi kysymykseen. Jumala ei edelleenkään vastaa niihin kysymyksiin, joihin minun pitää itse vastata. Siksi minäkin haluan tehdä niin kuin Elia ja odottaa hiljaa, kunnes kuuluu hiljainen kuiskaava ääni. Ehkäpä silloin kuulen sisimmässäni sen kysymyksen, johon minun on hyvä etsiä vastaus.
