Erkka L.

Miten vastaisi sellainen jälkikristillisessä yhteiskunnassa elävä, joka ei tiedä Raamatusta juuri enempää, kuin että se on kristittyjen pyhä kirja? Ehkä jotakin sellaista, että se sisältää käskyjä ja kieltoja. Totta, mutta se sisältää myös hieman pehmeämpiä ohjeita. Kutsuisin näitä kehotuksiksi. Mutta vielä enemmän siinä on neljännellä k-kirjaimella alkavaa aineistoa, nimittäin kertomuksia. Näissä kerronnallisissa osissa ei kovinkaan usein sanota tehtiinkö oikein vai väärin, vaan se pitää päätellä asiayhteydestä. Toisinaan sitä ei pysty varmuudella edes sanomaan. Esim. Paavalin ja Barnabaan riitautuessa ja lähtiessä erilleen Paavalin toisen lähetysmatkan alussa ei voida varmuudella päätellä, kumpi oli oikeassa vai oliko kumpikaan, vai pitikö näin vain käydä. Kehotuksissakin on omat haasteensa. Toisessa kirjeessään Timoteukselle Paavali kehottaa tätä nauttimaan vähän viiniä vaivoihinsa. Koskeeko tämä kehotus myös meitä? Jos ei, niin miksi ei? Sehän on Raamatussa. Toisaalta pitää ottaa huomioon koko Raamattu eikä vain yksittäistä jaetta, Raamatussa on kyllä paljon varoituksia viinin ja väkijuomien kiroista. Liian usein päihderiippuvuus alkaa siitä, että otetaan ”vähän” mietoja alkoholijuomia. Tässä nyt kuitenkin apostoli kehottaa seurakunnan johtavaa pastoria juomaan vähän viiniä! Mutta ehkä se koski nimenomaan Timoteusta, ei kaikkia, jotka tulisivat myöhemmin Paavalin kirjeitä lukemaan. Toisaalta Paavalin mukaan pitkät hiukset ovat miehelle häpeäksi. Miten sitten on mahdollista, että jotkut pitkätukkaiset parantajaevankelistat saavat hiustyylistään huolimatta tulosta aikaan, mutta minä en? Ehkä asia ei olekaan kovin tärkeä Jumalalle. Näin ajatellessani tosin syyllistyn itsekin näkemään asian kulttuurisidonnaisena, eikä ns. ydinasiana. Paavali kehotti myös muutamassa kirjeessään tervehtimään toisia kristittyjä ”pyhällä suudelmalla”. Voiko tästä tehdä normin, vai onko kyseessä kulttuuriin liittyvä asia? Kaikissa Paavalin kirjeissä tätä kehotusta ei ole. Joko he siis muistivat muutenkin näin tehdä tai sitten se ei ollut heillä tapana. Tämän perusteella kehotus taitaa sittenkin olla kulttuurisidonnainen.

Mielestäni siedän aika hyvin ristiriitaisuuksia, mutta en loputtomiin. Haluan selvittää edes itselleni, mitä mieltä olen jostakin asiasta. Aika usein joudun kuitenkin jäämään vastausta vaille. Seuraava esimerkki selventää, mitä tarkoitan. Voiko nainen toimia seurakunnan johtajana? Jos kerran seurakunnan kaitsijan tulee olla mm. yhden vaimon mies, niin sen perusteella ei voisi. Meidän lainsäädäntömme mukaan moniavioisuus ei ole muutenkaan mahdollista, mutta entäpä jos hän on eronnut tai uudelleen avioitunut? Entäpä poikamies? Leski? Samassa yhteydessä on vaatimus ”pitää lapsensa kuuliaisina” Entä jos ei olekaan lapsia tai jos kaikki näistä eivät ole kuuliaisia? Yhden miehen mies ei kai sentään Raamatun kokonaisilmoituksen valossa ole sopiva, vaikka varmaan on niitäkin, jotka ajattelevat toisin … Entäpä voiko seurakuntapalvelija olla nainen, kun tässäkin yhteydessä on sama vaatimus yhden vaimon miehestä? Mikä on seurakuntapalvelija, onko se yksi seurakunnan vanhimmista? Tällaisenkin näkemyksen olen kuullut, mutta jos tarkemmin asiaa tutkii, niin tässä käytetään samaa sanaa kuin Apostolien tekojen 6. luvussa, jossa valittiin seurakunnalle seitsemän miestä avustaviin tehtäviin seurakunnassa. Kyseessä olivat siis diakonit. Jos toimisimme oikein raamatullisesti, niin irtisanoisimme kaikki naispuoliset diakoniatyöntekijät saman tien! Miksi emme sitten tee näin? Vastaus on, että tulkitsemme asian olevan kulttuurisidonnainen, mitä se varmaan onkin.

Väistämättäkin teemme tulkintoja Raamatusta. Entäpä sitten Jeesuksen opetukset, ne eivät varmaankaan ole kulttuurisidonnaisia? Hänen sanojensa luulisi ainakin olevat sellaisia, joiden normatiivisuutta ei tarvitse kyseenalaistaa? Jeesuksen ensimmäisiä sanoja ei ole Raamattuun talletettu. Ensimmäinen sana saattoi hyvinkin olla vaikkapa arameankielinen, äitiä merkitsevä sana. Emme tiedä, eivätkä ensimmäiset sanat varmaankaan ole yhtä tärkeitä kuin viimeiset. No, mitkä sitten olivat Jeesuksen viimeiset sanat? Markuksen evankeliumin mukaan ne kuuluivat näin (Mark. 16: 17–18): ”Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi.” Siis uusilla kielillä puhuminen on täysin raamatullista. Sairaiden parantaminen on täysin raamatullista, kunhan se tapahtuu Jeesuksen nimessä. Riivaajien ulosajamisenkin täytyy olla raamatullista, vaikka joskus toisin haluaisimme. Entäpä käärmeiden käsin nostaminen? Miksi se tuntuu epäilyttävältä? Sehän on näistä kaikista helpoin toteuttaa. Kielillä ei voi puhua (ainakaan aidosti) ilman että Pyhä Henki sen vaikuttaa, samoin on varmaan myös parantamisen ja riivaajien ulosajamisen laita. Käärmeiden nostamiseen sen sijaan ei tarvita mitään armolahjaa, ainoastaan vähän rohkeutta. Olemmeko vain epäjohdonmukaisia, vai onko tässäkin kyseessä kulttuurisidonnainen asia? Voimme tietysti yrittää selittää tämän kohdan pois väittämällä, että tässähän on kyse samasta asiasta kuin mitä Paavali teki viimeisellä matkallaan Roomaan. Mutta onko tässä kyse käärmeen nostamisesta? Selittämällä asian Apostolien teoissa kuvatulla tavalla syyllistymme kuitenkin älylliseen epärehellisyyteen. Jos luet tekstin tarkemmin, niin huomaat että kyse on pikemminkin käärmeen laskemisesta takaisin maahan. Vaikka tapahtuneeseen olisikin liittynyt jonkinlainen käärmettä ylöspäin vievä liike, niin alaspäin suuntautuva liike olisi joka tapauksessa ollut tätä suurempi. Tuo raamatunkohta puhuu kuitenkin vain käärmeiden nostamisesta, ei maahan laskemista. Voidaan tietysti myös väittää Mooseksen nostaneen käärmettä (4. Moos. 21:9), mutta eihän tässä ollut kyseessä oikea käärme, vaan ainoastaan metallinen, 3-ulotteinen käärmeen jäljitelmä. Miksi emme siis nostele käärmeitä, vaikka itse Jeesus sanoi sen yhdeksi niistä merkeistä, jotka seuraavat uskovia? Vastausta on ehkä syytä hakea, ei niinkään kulttuurisidonnaisuudesta vaan raamatuntulkinnasta.

Raamatussa on paljon vertauskuvallista ainesta. Kun jakeessa Jes. 55:12 kerrotaan miten ”kaikki kedon puut taputtavat käsiänsä”, on tämä pakko tulkita vertauskuvalliseksi ilmaisuksi. Eihän puilla ole käsiä, ja vaikka olisikin, eivät ne niitä taputtaisi, eivät ainakaan kaikki. Samoin Jeesus puhui usein vertauksin. Toisinaan Hän suorastaan ilmoitti, että kyseessä on vertaus, toisinaan se taas pitää päätellä asiayhteydestä. Hyvä sääntö on, että Raamatun sana pitäisi ymmärtää aina kirjaimellisesti — paitsi silloin, kun on riittävän hyvä peruste sille, että se pitäisi ymmärtää vertauskuvallisesti (kuten edellisessä tapauksessa). Kun puhutaan Jumalan Karitsasta, ei tietenkään tarkoiteta pientä lammasta, jonka omistaja on Jumala. Toisinaan taas sekä kirjaimellinen että vertauskuvallinen tulkinta ovat mahdollisia. Tällöin pitäisi lähtökohtaisesti valita kirjaimellinen tulkinta. Kun Raamatussa puhutaan Israelista, niin vertauskuvallisen tulkinnan mukaan kyse olisi seurakunnasta. Vaikka tämä olisi hyvinkin mahdollista, ajaudutaan tätä tulkintaa käyttämällä liberaaliteologiaan. Tämän vuoksi Israelin on ymmärrettävä tarkoittavan nimenomaan Israelia, ei seurakuntaa. Entäpä kysymys käärmeiden nostamisesta käsin? Molemmat tulkinnat ovat jälleen mahdollisia, mutta valitsemme yllättäen kuitenkin vertauskuvallisen tulkinnan. Siis kielillä puhuminen, sairaiden parantaminen sekä riivaajien ulosajaminen kirjaimellista, mutta käärmeiden nostaminen vertauskuvallista! Ei kai tulkinta voi yhtäkkiä muuttua kirjaimellisesta vertauskuvalliseksi ja taas takaisin, vieläpä kesken Jeesuksen viimeisten sanojen? Näinhän Jehovan todistajatkin tekevät väittäessään 144000 olevan todellinen luku, mutta Israelin 12 heimon olevan vertauskuvallista (Ilm. 7:4–8). Syyllistymme samaan itsekin tulkinnassamme käärmeiden nostamisesta, mutta miksi? Mennäänpä seuraavaksi aiheeseen nimeltä ”hämmennys”.