Sisäisen voimautumisen ryhmä, jälkilöylyt

Huomasin, että siinä kävi joku pieni häivähdys, ikään kuin, voinko ihan koko olemuksellani olla se, jota Jeesus rakastaa vai onko jotain, joka tuo jonkinlaisen häivähdyksen jotain muuta, uskallanko rohkeasti täysillä, en vain uskoa siihen vaan antaa sen arkipäivän todellisuutena vaikuttaa kaikkeen. No, illalla sitten käänsin ajatukseni katsomaan Jeesusta, mieleeni nousi tuo ”ole juuri se, jota Hän rakastaa”. Ajatukset jatkuivat… voisin sitten kirjoittaa kokemuksestani, ai niin, unohdin laskea sen yhden palkan uudestaan, no heti aamulla, pitäisi tehdä se ulosottohakemuskin, ettei vanhene jne… sitten nukahdin.

Aamulla jatkui monta päivää kestänyt oireilu ja jäin miettimään ketoasidoosia (ei ollut) ja soitin tk:lle, jos joku voisi mitata sen, koska itsellä ei ole mittaria. No, ei se niin mennyt, koska heidän mielestään näytin paljon enemmän sydänpotilaalta. Ja vaikka kovasti olin sitä mieltä, että voin istua, minut laitettiin sänkyyn odottamaan kaikkien kokeiden tuloksia. (Olisin saanut jäädä sinne, mutta halusin kotiin). Siinä sitten tuli odotellessa mieleen, että voisin kokeilla eilistä meditaatioharjoitusta paremmalla menestyksellä.

Niinpä katsoin sisäisillä silmilläni Jeesusta.Mutta Hän ei tullutkaan seisomaan siihen parin metrin päähän katsomaan minua vaan Hän tuli viereeni, laittoi lämpöisen käsivartensa ympärilleni ja piti minusta kiinni. No kyynelethän siinä meinasi tulla, en siinä mitään muuta sitten mietiskellyt, minä vain olin. Sänky oli viritelty, että siinä oli pääpuoli ylhäällä ja jalatkin vähän ylhäällä, siinä oli tavallaan sellainen kuoppa keskellä, kapea paikka istua. Ja aloin katsomaan, missä Jeesus voi oikein istua. Aloin nähdä hengen silmin totuutta, Hän meissä, me Hänessä. Laita silmät kiinni ja tee siitä melkein kouriintuntuva kuva, kun on tilaa vain yhdelle ja te olette siinä molemma, Hän meissä, me Hänessä, niin lähellä me elämme.

Puhuimme Raamatunkohdanietiskelystä. Minun rakkain psalmini on varmaan se tunnetuin: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Osaan sen kyllä ulkoa, mutta tuohon pysähdyin. ”ei minulta mitään puutu”… mielessäni katselin seuraavia jakeita, mutta palasin siihen kaikkein ensimmäiseen osaan: Herra on minun paimeneni. Mikä valtava etuoikeus!! Minä vain katsoin tuota yhtä ainoaa: minä kuulun Hänelle. Mikä uskomaton todellisuus. Ei vain se, että Hän pitää huolta, että minulla on viheriäiset niityt ja virvoittava vesi, että Hän puolustaa minua, pitää turvassa ja lohduttaa, olosuhteilla ei ole väliä, koska Hän valmistaa minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen, Hänen hyvyytensä ei ole rajallista vaan ylitsevuotavaa, ja minä saan asua Hänen huoneessaan, minua ei heitetä ulos tai laiteta pihalle jäähylle. Olen Hänen, joka on rakkaus.  Ei siksi, että olen liian usein koettanut vaihtelevalla menestyksellä ansaita sen vaan siksi, että olemme Hänen omiaan. Ja vielä, jos olet hukassa, Hän etsii sinut.  Hän on minun hyvä paimeneni, minä kuulun Hänelle. Se on niin iso totuus, että haluan maistella sitä vielä pitkään. Herra on minun paimeneni.